”Sitä samaa.”

”Sitä samaa…”, eli mitä minulle toisin sanoen joskus kuului?

MUSTA VIITTANI.

Sisäänpäin käpertynyttä tuskaista olemassaoloa
ilman todellista yhteyttä toisiin, Jumalaan tai omaan itseen.
Päivä päivästä toiseen ja sitten taas kolmanteen,
silkkaa sinnittelyä, ilman koettua päämäärää tai tarkoitusta..

Tätäkö on masennus?

Luulin sitä joskus vain sairaudeksi,
jonka voisi selättää, mutta se onkin toisinpäin –
makaan kyljelläni peiton alla sikiöasennossa ja itken.

PAIKATTA MAAILMASSA (JA AJOIN SEN ULKOPUOLELLA)…

ERIYTYMINEN?

Kosmista psykedeliaa Luojan luomissa väreissä.
– Luojan luomien luomiväreissä?

Näen itseni etäältä, olen loitontunut kehostani jälleen.
Jotain liian kamalaa ajateltavaksi on kai ajautunut ajatuksiini.
Luulen etten kestä sitä ja pakenen sitä itseeni,
olen kuin orpo lapsi ilman kotia.

Tuhannet miljoonat näppäimeniskut eivät korvaa tai selitä
pelossa unohdettua lupaa elää itse omaa elämää.

Unohdettua minuutta, särjettyä, syrjään heitettyä,
rikottua, raiskattua, tyhjää.

Kuin ketju elämättömiä päiviä.

Olen, mutta onko se totta?

Olenko?

LEIMA OTSAAN

Sinistä valoa satoi yhtäkkiä taivaalta
Entiteetti Kuussa: satoja silmiä, kymmeniä lonkeroita
Päänsisäistä telepaattista viestintää
Elämänlaajuista ymmärrystä silmänräpäyksessä
Uusia maailmoja ennen kokemattomilla värähtelytaajuuksilla
Ilman aikaa, kehoa ja varsinaista kokemisen keskusta,
kauniimpana kuin kaikki maailman jalokivet.
Eläimillä, joita maa ei (enää?) päällään kanna…
Iloa, rauhaa, sateenkaaren väristä kimallusta jälkikuvaan…
Ylikierroksia, pakonomainen tarve kertoa kokemuksesta,
kirjoittaa, tulla ymmärretyksi – ilman mahdollisuutta.

Kuulostaako tämä teistäkin aivan pähkähullulta?

Minulle se oli päivä jolloin sain vahvistuksen
Sekä uskolleni, että hulluudelleni;
mutta voiko toista olla erossa toisesta –
entä voiko usko näkemisellä ja kokemisella olla enää uskoa?

MULKAISU

Miksi katsotte minua noin?

Ehkä se johtuu siitä, että olen näkymätön,
ja takanani esiintyy mielenkiintoinen sirkus

Koska minussa ei ole mitään nähtävää, saati sitten,
että katsoisi jollain aivan tietyllä tavalla kieroon – juuri noin!

Onhan toisaalta varsin itsekeskeistä ajatella,
että teitä oikeasti kiinnostaisikaan…

TULEVAISUUS

Kukaan ei voi antaa minulle mahdollisuutta olla oma itseni
Jos olen unohtanut mitä se tarkoittaa

Siksi etsin.

Etsivä löytää, kolkuttavalle avataan,

Niinhän sanotaan…

Mutta missä kummassa kontekstissa tämä yhteensopimaton
voisi liittyä maailman ”ehjien” joukkoon?

Unikuvia

Minä olen se, joka kulkee

puiden varjoissa.

Perhosen siiven lyönnistä

käynnistynyt leuto tuulenpuuska,

joka osuu kasvoilleni –

virtaan ilmamassoina lävitseni, olen metsä,

taivas, järvi ja puut.

Tuhannet miljardit

elolliset soluni

ympäröivät geoidini pintaa, sykkien

aika-avaruuden orjina

kun tietoisuuteni

tuijottaa niiden läpi –

Minua.

Olen tähtitaivas,

nukkuva, aikeissa herätä.

Älä pelkää, olemme kotona.

Pelaaja vai pelihahmo, kas siinä pulma

Mitä olen ilman menneisyyttäni, muistojani, kulkemaani polkua, tapaamiani ihmisiä, paikkaani janalla ja ihmisten joukossa, kerryttämääni osaamista, saavutuksiani, omaisuuttani, perhettäni, omaisiani, ystäviäni; kuljen tien tästä hetkestä takaisin syntymääni ja sitä edeltäneeseen aikaan, jolloin en vielä ollut – vaikka todella olin ehkä viimeksi silloin oma itseni, ja tulen olemaan, tämän elämän jälkeen, koska tämä on mahdollisesti vain välivaihe.

Kun avaan silmäni päiväunesta, alkaa käyttöjärjestelmän latautuminen, joka on hillittömästi nopeampi kuin nykyaikaisimmassa tietokoneessa, vaikka onkin juuri sitä samaa; ensin latautuu kuka luulen olevani, missä ja milloin luulen olevani, suhteessa keneen luulen olevani mitä, toimintaperiaatteeni, arvoni, asenteeni ja niin edelleen; sekunnin kymmenyksissä, mutta siten, että jähmeimpinä päivinä ehtii vain puoleksi hetkeksi jäädä miettimään, että onkohan tuo rakennelma, jota kutsun minuksi tai itsekseni, todella juuri sellainen kuin luulen sen olevan. Tunnenko todella sen mitä olen?

Havaitsen olevani jotain mitä on kertynyt matkalla pisteestä A pisteeseen B ja mitä ei ole unohdettu tai kadonnut. Mutta onko se minä? Olenko minä kuitenkin se joka on iäti läsnä ja havaitsee, tarkkailija, päätösten tekijä ja toimija; ikäänkuin tietokonepelaaja, joka ohjaa tätä kehoa aika-avaruuden kudelman läpi; joka on olemassa sen ulkopuolella ennen kuin peli alkaa ja pelin päätyttyä, joka ei muutu, vaikka pelihahmo kerää kokemuspisteitä ja artefakteja yms. Vai olenko minä se, ketä pelataan? Haluaisin säilyttää illuusion vapaasta tahdosta ja uskoa mieluummin todeksi sen, että minä ajan tätä mopoa, kuin että minä olen tämä mopo. Kukin kuitenkin tavallaan.

Elämä banaanilaatikoissa

Silloin tällöin ihmisen elämässä tulee vastaan vaihe, jolloin muutetaan uuteen kotiin. Vaihe on hektistä pyöritystä mieleltään täysin terveellekin ihmiselle, mutta maniaan taipuvaiselle se viskaa bensaa liekkeihin. Muutos ja jatkuva tekeminen ja tarve muistaa hoitaa tärkeitä asioita aktivoi liikaakin. Ei siten huvittaisi mennä nukkumaan, vaikka väsyttää. Aamuyöstä (kuten nyt) herää myös muutaman tunnin unilta täysin virkeänä, eikä pysty ainakaan heti nukkumaan enää. Itselläni asiaa voi tämän lisäksi selittää meneillään oleva mania/masennuslääkemuutos, joka itsessään on hyvä ja toivottu asia, mutta keskeneräisenä on vain kärsittävä läpi tietyt odotetut haittavaikutukset jotka vaiheeseen liittyvät.

Pidemmän päälle tiedän, että liian vähän nukkuminen on riski terveydelleni. Lyhyellä tähtäimellä se tuo lisää toivottuja tunteja vuorokauteen sekä mahdollisuuden viettää jokusen hetken hiljaisuudessa muiden perheenjäsenten vetäessä sikeitä. Lyhyen tähtäimen palkinto on lähempänä kuin pitemmän tähtäimen vaara. Tilanne on hoitavan lääkärini tiedossa, eikä siitä ole syytä huolestua sen enempää: mutta minun on itse hyvä se tiedostaa, ja koettaa hakea siihen omahoidon kautta parannusta.

Eletty elämäni on siis tällä hetkellä pakattuna isoon kasaan banaanilaatikoita olohuoneen nurkassa. Mukana on monenlaista varsin turhaakin krääsää, jota on tarttunut retkiltä mukaan, mistä ei osaa luopua. Sen huomaa siitä, että voisin elää uudessa kodissamme melko pitkäänkin ja onnellisesti edes purkamatta noita laatikoita, jotka ovat yhä jäljellä, elleivät ne olisi esteettinen haitta ja toisi lisää turhia vaaranpaikkoja taaperollemme. Miksi ihminen sitten kerää tavaraa, jota ei välttämättä tarvitse? Onko se sitä, että lapsena olisi halunnut omistaa jotain, mihin ei sitten ollut varaa, ja nyt aikuisena on saatava samat lelut? Onko se sitä, että hakee turvallisuutta materiasta? Onko se sitä, että lukittautuu menneisyyteen ja muistoihin muistoesineiden kautta? Jossain määrin tavaran paljous voi olla hyödyllistä, jos niihin ei kiinny liiaksi, ja osaa antaa tarvittaessa tarvitsijalle omastaan eteenpäin. Silloin tavaravuorikin voi olla siunaukseksi. Muussa tapauksessa se on eräänlainen pallo jalassa, jonka huomaa viimeistään kantaessaan muuttolaatikoita asunnosta toiseen ja eläessä niiden tai niiden sisällön kuorruttaman kodin keskellä.

Jeesus toi ilmi, ettei ihminen voi palvella sekä Jumalaa että mammonaa. En osaa sanoa, onko ylimäärän omistaminen mammonan palvontaa, mutta on se askel siihen suuntaan. Pitää koettaa yksinkertaistaa elämää ja laittaa tavaroita kiertoon, joita ei itse tarvitse. Niistä voi olla muille enemmän iloa. Menetelmiä, joita voi hyödyntää, ovat erilaiset nettikirppikset, annetaan/vaihdetaan ryhmät, lahjoittaminen johonkin hyvää tarkoitusta ajavaan kirpputoriin tai yhdistykseen, suorat lahjoitukset sekä vienti erilaisiin asianmukaisiin kierrätyspisteisiin. Nykypäivänä kannattaa välttää käyttökelpoisen tavaran heittämistä sekajätteeseen viimeiseen asti, koska ympäristöä olisi hyvä suojella pidentämällä hyödykkeiden elinkaarta.

No tämä nyt rönsyili vähäsen, mutta se sallittakoon. Nuku hyvin Suomi, minä valvon yössä ja jatkan katkenneen kasettini teippailua ja kelailua mm. näiden kirjoitusten muodossa.

Ulos labyrintista

Tämä maailma on eräänlainen todellisuuksien verkosto, jossa jokainen saa eksyä, etsiä ja löytää joko haluamallaan tai tarvitsemallaan tavalla.

Jumala kutsuu monin eri tavoin ja me ihmiset yleensä vastustelemme kuin kalat uistimen koukussa. Kaikki tiet vievät kuitenkin lopulta Jumalan luo, mutta valinnoistamme riippuu, näemmekö syyttäjän ja tuomarin, vai myös armollisen puolustusasianajajan, joka on valmis ottamaan syyn meidänkin rikoksistamme Jumalaa ja ihmistä vastaan.

Laki jolla rikkomukset punnitaan, on Jahvelta ja Jeesukselta. Sen mukaan jokainen on tuon lain rikkoja. Armo, jolla halukkaat syylliset armahdetaan, on Golgatan keskimmäiseltä ristiltä maahan vuotaneessa veressä ja vedessä, ja niihin liittyneissä kärsimyksissä.

Vastaa sinäkin kutsuun: Hän koputtaa sydämesi ovella ja haluaa, että lähdet seuraamaan Häntä. Kysy paikallisseurakunnastasi, onko siellä opetuslapseuteen tähtäävää pienryhmätoimintaa, ja lähde täydellä sydämellä mukaan! Saatat menettää paljon maallista, mutta voitat enemmän taivaallista.

Uudelleensuuntautumisen haasteita

Uskovana olen saanut toimia Jaakobin kirjeen viidennen luvun ohjeen mukaan ja olenkin useista vaivoistani siten parantunut:

”14 Jos joku teistä sairastaa, kutsukoon tykönsä seurakunnan vanhimmat, ja he rukoilkoot hänen edestään, voidellen häntä öljyllä Herran nimessä.

15 Ja uskon rukous pelastaa sairaan, ja Herra antaa hänen nousta jälleen; ja jos hän on syntejä tehnyt, niin ne annetaan hänelle anteeksi.

16 Tunnustakaa siis toisillenne syntinne ja rukoilkaa toistenne puolesta, että te parantuisitte; vanhurskaan rukous voi paljon, kun se on harras.”

Psyyken alueella en ole kuitenkaan ehkä uskaltanut edes pyytää täyttä vapautusta ja tervehtymistä, koska en tiedä, mitä työkseni enää tekisin jos tästä yht’äkkiä tervehtyisin. Miksikö? Olihan minulla tutkinto ja ammatti, mutta…

Minulla oli selvät sävelet elämässäni siihen saakka kun iso pyörä alkoi heittää vuonna 2012. Sen jälkeen sain kokea julkisen leimautumisen psyykkisesti sairaaksi, monine kerrannaisvaikutuksineen. Jotkin menetykset ovat olleet siunaukseksi, koska ne ovat antaneet tilaa uudelle elämälle, mutta toisia, kuten työpaikan menetystä, harmittelen yhä, ajoittain. Uskovan kuuluisi monen mielestä nimittäin työskennellen hankkia elantonsa ja tällä hetkellä en pysty siihen. Ei ymmärretä sitä, että myös psyykensairaus on hyväksyttävä syy olla pois työelämästä pitkiäkin aikoja, vaikka pääasiallinen työväline on ollut oma pää, johon ei enää voi täysin luottaa. Itselläkin on vaikea välillä nähdä tätä oikeutetuksi. En tiedä, onko työllistyminen leimautumisen vuoksi enää koskaan mahdollista, tai missä muodossa työura voisi enää avautua, jos parantuisin täysin. Lisäksi on huomioitava, että osaaminen vanhenee, enkä sairaana voi ylläpitää tai päivittää sitä.

Mitä on olla psyykensairas Suomessa vuonna 2019? Sairauksista ja sairastumisista ilahduttavasti puhutaan yhä enemmän ja jopa ymmärtävään ja myönteiseen sävyyn. Enää tässä maailmanajassa meitä sairaita ei lukita pelkästään laitoksiin kidutettaviksi testaamattomilla lääkkeillä, sitomisella pöytiin kiinni ja pakkoleikkauksilla, tai lähetetä keskitysleireille, vaan saamme kykymme mukaan elää melko normaalia elämää ihmisten joukossa.

Itse valitsin sen tien, etten pidä omaa itseäni ja sairauttani lukkojen takana, vaan annan tilaa ajatusten vaihtoon – uskon siihen, että vain puhumalla näistäkin asioista selvitään, ja siitä hyötyvät kaikki osapuolet, olivatko he terveitä tai sairastuneita. Ennakkoluulojen pitää hälvetä, että me sairastuneetkin voisimme integroitua yhteiskuntaan merkityksellisellä tavalla. Olen siis omalla valinnallani julkisesti sairas. En väitä että minulle kuuluu pelkästään hyvää, jos ihmiset sitä minulta kysyvät. Jotkut saattavat karkota jos kerron tuntojani, mutta ehkä se saa heidät ajattelemaan.

Käytännössä olen tällä hetkellä työllistetty ylläpitämään sairaanhoitokoneistoa ja lääketeollisuutta. Eläkevakuutusyhtiö maksaa määräaikaisen eläkkeeni, jonka voisi mieltää palkakseni. Tämän lisäksi tulen taas pian tekemään sosiaalihuoltolain mukaista työtoimintaa, jossa myyn omaa työpanostani nimelliseen hintaan kuntoutuksen nimissä. Autan sairaudellani työllistämään lääkäriä, terapeuttia ja heidän toimistoihmisiään. Olen kysynnän luoja ja lähestulkoon työnantaja, koska maksan palveluista joita käytän. Lääketeollisuus vetää kuitenkin pisimmän korren keosta, sillä KELA korvattuina se hyötyy lääkkeistä joita joudun päivittäin syömään, jotta hoitoni jatkuisi. Itse maksan lääkkeistäni jo sievoisen summan, mutta KELA korvaa niistä vielä suuremman siivun. Jos saisin itse päättää, dosettini ei olisi noin täysi kuin se nyt on. Mutta lääkärillä on ylin valta tässä asiassa. Maksan eläkkeestäni veroa korkealla prosentilla. Olen veronmaksaja ja äänestäjä. Olen palvellut armeijassa Suomen valtiota 9 kuukautta. Olen tehnyt työuran, menestyksekkään, joskin lyhyehkön, ennen kuin sairauteni minulta sen esti. Missä ovat siis minun oikeuteni?

Jos haluaisin hakea edes työkokeiluun, on todella vaikea löytää tarpeeksi ennakkoluulotonta oman alan työpaikkaa, joka olisi valmis ottamaan pienen riskin työllistämällä tällaisen sairastuneen reppanan. Vaikka siitä ei aiheutuisi heille kustannuksia, koska eläkevakuutusyhtiö korvaa kulut. Miten sitten voisin työllistyä oikeisiin töihin jos joskus paranen? Onko se realistisesti edes mahdollista? Miksi tilanne yht’äkkiä muuttuisi heidän syrjivässä suhtautumisessaan psyykensairaisiin? Olen lukuisista työpaikoista rehellisesti omasta tilanteestani kertoen hakenut työkokeilupaikkoja yhdessä vaiheessa kun se oli ajankohtaista ja joka suunnasta näytettiin punaista valoa. Se kertoo työelämän päättäjien ahdasmielisistä ja kylmistä asenteista. Miksi haluaisin edes palvella tällaista koneistoa? Ja samanaikaisesti valitellaan osaajapulaa…

Missä tarvitsette hyvää miestä, täs teille sellainen! Itselläni on aina ollut sellainen asenne, että minä olen tässä, tällaisena kuin olen, ottakaa tai jättäkää. Se on teidän häpeänne ja häviönne, jos en teille kelpaa.

Puhutaan asioista ja välitetään toisistamme! On muutakin elämää kuin työelämä, vaikka sekin olisi kiva saada osaksi elämää.

Jeesus suojele lukijoitani, että he hyötyisivät tästä mielen tuuletuksestani, eivätkä kokisi sitä ahdistavana. Aamen.

Alustukseksi miestenpiiriin 8.3.2019

Koin seuraavanlaisen voimakkaan näyn hengessäni syksyllä 2017 ja aion nyt pitää lyhyen alustuksen sen pohjalta. Toivon, että voimme missä vaiheessa tahansa vapaasti keskeyttää, ja siirtyä avoimeen keskusteluun aiheesta, tai sen vierestä. Näkyni:

Katson Aurinkoon. Se on minulle Isä Jumalan Rakkauden ja Valon symboli. Edessäni taivaalla kuvastuu Jeesus kristus ristiinnaulittuna. Välissämme on peili, peilipinta alaspäin. Peili on valtavan kokoinen. Katson ylöspäin, kohti Jeesusta ja Isää. On täysin pimeää, koska peili varjostaa koko maiseman. Mitään ei näy. Pelkään pimeää. Jeesuksen verta alkaa tippumaan peilin päälle. Peili muuttuu pisara pisaralta läpinäkyväksi. Valoa tunkeutuu enemmän ja enemmän peilin lävitse. Alan nähdä ensin itseni peilipinnasta pimeyden väistyessä peilin alla. En pidä siitä mitä näen. Sitten pikku hiljaa näen enemmän ja enemmän Kristusta itsessäni, koska Hän näkyy peilin takaa peilikuvani ohessa. Alan rakastaa näkemääni. Koen, että tämä peili tässä on Raamattu. Se näyttää vanhan liiton puolella ensin syntisyytemme, mitä olemme sisimmässämme ilman Jeesusta. Tämän jälkeen se osoittaa, miten Isä näkee meidät Jeesuksen veren läpi. Kun ymmärrämme tämän, pelkkä Jeesuksen veri ja Jeesuksen tunteminen riittää. Peili käy tavallaan silloin tarpeettomaksi.

Pyydän, että seuraavaksi mietiskelisimme hetkisen seuraavien Raamatun paikkojen merkitystä edellä mainitun näyn kontekstissa. Miten ne liittyvät tähän asiaan? Tarkoituksena on nähdä häivähdys todellisesta identiteetistämme Kristuksen ruumiin jäseninä.

(1. Mooseksen kirja 1:26-28 [FinPR])
”Ja Jumala sanoi: ”Tehkäämme ihminen kuvaksemme, kaltaiseksemme; ja vallitkoot he meren kalat ja taivaan linnut ja karjaeläimet ja koko maan ja kaikki matelijat, jotka maassa matelevat”. Ja Jumala loi ihmisen omaksi kuvaksensa, Jumalan kuvaksi hän hänet loi; mieheksi ja naiseksi hän loi heidät. Ja Jumala siunasi heidät, ja Jumala sanoi heille: ”Olkaa hedelmälliset ja lisääntykää ja täyttäkää maa ja tehkää se itsellenne alamaiseksi; ja vallitkaa meren kalat ja taivaan linnut ja kaikki maan päällä liikkuvat eläimet”.”

Tästä katkelmasta on mielessäni oleellista huomata, että ”Jumala loi ihmisen omaksi kuvaksensa”. Voidaanko ajatella että ihmisessä on kaikki, mitä Jumalassakin on – Jumalan tosi olemus – mutta kätkettynä? Konkreettisessa peilikuvassa ei näy Jumalaa, tosin Jumalan ihmishahmo Jeesus oli olennaltaan kaltaisemme.

(1. Johanneksen kirje 4:12-16 [FinPR])
”Jumalaa ei kukaan ole koskaan nähnyt. Jos me rakastamme toinen toistamme, niin Jumala pysyy meissä, ja hänen rakkautensa on tullut täydelliseksi meissä. Siitä me tiedämme pysyvämme hänessä ja hänen pysyvän meissä, että hän on antanut meille Henkeänsä. Ja me olemme nähneet ja todistamme, että Isä on lähettänyt Poikansa maailman Vapahtajaksi. Joka tunnustaa, että Jeesus on Jumalan Poika, hänessä Jumala pysyy, ja hän Jumalassa. Ja me olemme oppineet tuntemaan ja me uskomme sen rakkauden, mikä Jumalalla on meihin. Jumala on rakkaus, ja joka pysyy rakkaudessa, se pysyy Jumalassa, ja Jumala pysyy hänessä.”

Edelliseen katkelmaan liittyen tämä antaa käsityksen, että ”Jumalaa ei kukaan ole koskaan nähnyt” – eikö siis edes Eedenissä? Jumala on siten ulkoiselta olemukseltaan jotain, jota ihmissilmät joko eivät kärsi katsoa, tai sitten Hän on näkymätön. Olennaista tämän lisäksi on toteamus ”Jumala on rakkaus”, mikä antaa vihjeen Jumalan näkymättömästä tosi olemuksesta. Ehkä peilistä ei ulkoisesti katsele Jumalan kuva, kirjaimellisena peilikuvana, koska peilikuva on sangen näkyvä, ja sen kärsimme katsella, mutta sisällä sydämessämme on Jumalan Pyhä Henki, joka on olennaiselta olennaltaan rakkaus.

(1. Korinttolaiskirje 13:8-13 [FinPR])
”Rakkaus ei koskaan häviä; mutta profetoiminen, se katoaa, ja kielillä puhuminen lakkaa, ja tieto katoaa. Sillä tietomme on vajavaista, ja profetoimisemme on vajavaista. Mutta kun tulee se, mikä täydellistä on, katoaa se, mikä on vajavaista. Kun minä olin lapsi, niin minä puhuin kuin lapsi, minulla oli lapsen mieli, ja minä ajattelin kuin lapsi; kun tulin mieheksi, hylkäsin minä sen, mikä lapsen on. Sillä nyt me näemme kuin kuvastimessa, arvoituksen tavoin, mutta silloin kasvoista kasvoihin; nyt minä tunnen vajavaisesti, mutta silloin minä olen tunteva täydellisesti, niinkuin minut itsenikin täydellisesti tunnetaan. Niin pysyvät nyt usko, toivo, rakkaus, nämä kolme; mutta suurin niistä on rakkaus.”

Edelliseen katkelmaan täydennyksenä; siellä sanottiin ”Jumala on rakkaus” – tässä ”Rakkaus ei koskaan häviä”. Lisäksi vahvistetaan, että ”nyt me näemme kuin kuvastimessa, arvoituksen tavoin, mutta silloin kasvoista kasvoihin” mikä osuu melko otollisesti tähän kuvastin metaforaan, ja näkyyn, jonka koin syksyllä 2017. Ihminen on Jumalan tavoin siten sisimmältä olennaltaan katoamaton rakkaus, joka on tässä ajassa arvoitus.

(2. Korinttolaiskirje 3:12-18 [FinPR])
”Koska meillä siis on tämmöinen toivo, niin me olemme aivan rohkeat emmekä tee niinkuin Mooses, joka pani peitteen kasvoillensa, etteivät Israelin lapset näkisi sen loppua, mikä on katoavaista. Mutta heidän mielensä paatuivat, sillä vielä tänäkin päivänä sama peite, vanhan liiton kirjoituksia luettaessa, pysyy poisottamatta, sillä vasta Kristuksessa se katoaa. Vielä tänäkin päivänä, kun Moosesta luetaan, on peite heidän sydämensä päällä; mutta kun heidän sydämensä kääntyy Herran tykö, otetaan peite pois. Sillä Herra on Henki, ja missä Herran Henki on, siinä on vapaus. Mutta me kaikki, jotka peittämättömin kasvoin katselemme Herran kirkkautta kuin kuvastimesta, muutumme saman kuvan kaltaisiksi kirkkaudesta kirkkauteen, niinkuin muuttaa Herra, joka on Henki.”

Tässä on mielestäni tässä kontekstissa olennaista se, että ”Herra on Henki”, ja että me ”muutumme saman kuvan kaltaisiksi kirkkaudesta kirkkauteen”. Työ on siis kesken, emmekä vielä muistuta kaikilta osin Jumalaa. Olemme ikäänkuin savenvalajan työpajassa tai kivenveistäjän keskeneräisen lohkareen sisään vangittuja.

(Jaakobin kirje 1:23-27 [FinPR])
”Sillä jos joku on sanan kuulija eikä sen tekijä, niin hän on miehen kaltainen, joka katselee kuvastimessa luonnollisia kasvojaan; hän katselee itseään, lähtee pois ja unhottaa heti, millainen hän oli. Mutta joka katsoo täydelliseen lakiin, vapauden lakiin, ja pysyy siinä, eikä ole muistamaton kuulija, vaan todellinen tekijä, hän on oleva autuas tekemisessään. Jos joku luulee olevansa jumalanpalvelija, mutta ei hillitse kieltään, vaan pettää sydämensä, niin hänen jumalanpalveluksensa on turha. Puhdas ja tahraton jumalanpalvelus Jumalan ja Isän silmissä on käydä katsomassa orpoja ja leskiä heidän ahdistuksessaan ja varjella itsensä niin, ettei maailma saastuta.”

Tässä vahvistuu mielikuva Jumalan laista kuvastimena, jonka kautta katsottuaan mies todella muuttuu. Konkreettiseen peiliin katsominen ei riitä, vaikka kuvainnollista ”peiliin katsomista” tarvitaankin.

(1. Korinttolaiskirje 15:51-57 [FinPR])
Katso, minä sanon teille salaisuuden: emme kaikki kuolemaan nuku, mutta kaikki me muutumme, yhtäkkiä, silmänräpäyksessä, viimeisen pasunan soidessa; sillä pasuna soi, ja kuolleet nousevat katoamattomina, ja me muutumme. Sillä tämän katoavaisen pitää pukeutuman katoamattomuuteen, ja tämän kuolevaisen pitää pukeutuman kuolemattomuuteen. Mutta kun tämä katoavainen pukeutuu katoamattomuuteen ja tämä kuolevainen pukeutuu kuolemattomuuteen, silloin toteutuu se sana, joka on kirjoitettu: ”Kuolema on nielty ja voitto saatu”. ”Kuolema, missä on sinun voittosi? Kuolema, missä on sinun otasi?” Mutta kuoleman ota on synti, ja synnin voima on laki. Mutta kiitos olkoon Jumalan, joka antaa meille voiton meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen kautta!

Tässä vahvistuu, että kaikki joissa Pyhä Henki on muutumme, joko kuoleman kautta tai viimeisen pasuunan soidessa (jos silloin olemme hengissä). Tällöin muutumme lopulta katoamattomuuteen, Kristuksen kaltaisiksi.

Yhteenvetona Jumala on antanut meille Pyhän Henkensä, joka sielumme ohella on iankaikkinen. Pyhä Henki ohjaa sielun kehitystä maanpäällisessä elämässä, mutta viimeistään kuolemassa tai viimeisen pasuunan soidessa tapahtuu lopullinen muutos. Muutumme silloin Jumalan rakkauden ilmentymiksi, jota työtä saamme harjoitella jo tässä ajassa.

Ajatuksia tähän teemaan liittyen? Mikä on ihminen? Mitä tarkoittaa, että ihminen on Jumalan kuva? Voiko tässä soveltaa kolminaisuusajattelua?