Oodi eräälle pihlajapuulle

Kuulaan kirpakka syyspäivä

oli tässä taannoin, nyt muisto vain.

Pihlaja, oranssin punaisine marjoineen

ruokki silloin pihan linnut

ja oli ruskan tanssin myötä

elämä virtauksen keskus

hetken aikaa, kukoistaen

antaen kaiken omastaan –

mitään pyytämättä, koska

lahjaksi oli saanut:

valon

lämmön

veden

tilan

kaasut ja

maaperän ravinteet –

sekä elämän hengen

koodattuna jokaiseen soluun.

Jokaisessa marjassa uuden puun mahdollisuus.

Tarinat pihlajasta

elähdyttävät lintusukupolvien

sulosointujen kuulijoita

vielä kun puu taipuu

jo ajan hampaan alle.

Kunpa joku laulaisi

joskus myös meistä…

Muodostetaan yhteyttä

Kaikki on yhteydessä kaikkeen. Jos ihminen sairastuu psyykkisesti, monet tärkeät yhteydet jäävät katkolle. Vaihtoehtoisesti ne pyrkivät sairastumisen myötä vasta muodostumaan ensi kertaa ihmisen elämässä.

Ihminen on psyykkisesti oireillessaan kuin kotilossa oleva perhosen toukka; kyse on ympäristöstä (ja omasta itsestä) eristävästä ja uutta luovasta, kipeää tekevästä välivaiheesta, josta noustaan entistä ehompana – tosin varsin erilaisena, kuin sinne mentiin. Jotain olennaista silti säilyy ihmisen sielussa läpi kaikkien koettelemustenkin.

Yhteys omaan minuuteen

Kuka olin, kuka olen, kuka haluaisin olla? Muodostavatko eri minuuteni sirpaleet ja ulottuvuudet koherentin mosaiikkikuvan, kokonaisuuden, jota voin ymmärtää? Hyväksynkö itseni? Entä pystynkö rakastamaan omaa itseäni sellaisena kuin olen?

Yhteys toiseen ihmiseen

Hyväksynkö ja rakastanko sekä samankaltaisesti ajattelevia ja olevia että itsestäni paljonkin ja monella tavalla poikkeavia ihmisiä? Hyväksynkö heidät kaikki sellaisena kuin he ovat ja rakastanko heitä kutakin yksilöinä? Entä millainen puoliso olen; toimiiko yhteys välillämme? Entä omat lapset, vanhemmat, sisarukset, muut sukulaiset? Ystävät? Muut ihmissuhteet, joille voisi laittaa nimilapun? Muut lähimmäiset? Pidänkö muita yhtä arvokkaina kuin omaa itseäni? Entä toisinpäin?

Yhteys luomakuntaan: luontoon ja universumiin

Ymmärränkö että kaikki kokemani ja kokemuspiirini ulkopuolella luomakunnassa on samasta alkulähteestä: kaunista, arvokasta ja toisaalta väliaikaista; se on tarkoitettu ihmisen nautittavaksi ja säilytettäväksi. Näenkö miten suurta kaikki on, suhteessa pieneen ihmiseen? Herättääkö se minussa kunnioitusta? Iloa? Muita tunteita? Koenko olevani kotona ympäristössäni?

Yhteys Luojaan

Ymmärränkö että minutkin on luonut sama Jumala, kuin kaikki muut ihmiset, luomakunnankin, ja siihen kuuluvan hengellisen, näkymättömän ulottuvuuden? Onko minulla elävä yhteys Häneen, joka on tämän kaiken takana?

Kun ihmisellä on edellä mainitut yhteydet kunnossa, on hän viimein enemmän terve kuin sairas, ja kotilosta voi kuoriutua perhonen.

Valkoinen kivi

Kun katsot tätä uutta aamua
älä etsi peilistä
virheitä, pimeyttä, pahuutta;
varjoasi – saati päivää eilistä.
Löydä valon polku,
Korkein sinua johdattaa,
vaella Hänen teitään,
anna itsellesi anteeksi,
ja anna Hänen lohduttaa.
Anna anteeksi myös muille,
ja maailmallekin,
kaikki kokemasi pahuus
ja huomispäivän vaaratkin.
Hyväksy olevainen, on
paikka janalla vain:
on sillä päätepiste
se portti Ikuisuuteen –
Valkoisen kiven sain!
Se kertoo nimen uuden:
”Armahdettu Syntinen”
tai ”Rakastettu”; mitä vain –
Jeesukselta iloiten otan sen.

Alkaako raksuttaa?

Ihmiselämä pelkistyy reduktionistisen logiikan hampaissa usein vain tieto- ja materiaalivirroiksi, joita nukleoditien ketjujen lukemattomat permutaatiot muokkaavat koodeillaan. Makrotasolla rahavirrat ohjaavat arvoista riippuen ihmisten suorittamaa päätöksentekoa. Olemme heikkojen sähkövirtauksien elävöittämiä robotteja, poikkeamatta olennaisesti tietokoneista, jotka koostuvat softasta, raudasta ja sähkövirroista. Mutta kuka kirjoitti kyseisen elämää synnyttävän DNA-koodin? Kuka on elämän Henki meissä? Onko mahdollista palauttaa tilanne ensimmäiseen syyhyn? Mitä oli ennen aika-avaruutta, olevaista ja kausaliteettia? Oliko Hän/Se yksinäinen? Mikä logiikka johti ensimmäiseen Sanaan, joka tuli lihaksi, ja loi näkyvän ja näkymättömän, johtaen suureen hajaannukseen ja näennäisiin ristiriitoihin ja jännitteisiin? Olemmeko vain koodia, digitaalista ainetta, josta unet on tehty? Onko päätöksemme automaattista, syöte – prosessi – tuote, vai onko sielumme todellinen? Olemmeko ennalta kirjoitetun suuren näytelmän osa, vai onko niin vain annettu ymmärtää joillekin meistä, ehkä meitä hyödyttävistä, ehkä meille haitallisista syistä… Aatteleppa ite ja laita se kirja pois hetkeksi.

”Sitä samaa.”

”Sitä samaa…”, eli mitä minulle toisin sanoen joskus kuului?

MUSTA VIITTANI.

Sisäänpäin käpertynyttä tuskaista olemassaoloa
ilman todellista yhteyttä toisiin, Jumalaan tai omaan itseen.
Päivä päivästä toiseen ja sitten taas kolmanteen,
silkkaa sinnittelyä, ilman koettua päämäärää tai tarkoitusta..

Tätäkö on masennus?

Luulin sitä joskus vain sairaudeksi,
jonka voisi selättää, mutta se onkin toisinpäin –
makaan kyljelläni peiton alla sikiöasennossa ja itken.

PAIKATTA MAAILMASSA (JA AJOIN SEN ULKOPUOLELLA)…

ERIYTYMINEN?

Kosmista psykedeliaa Luojan luomissa väreissä.
– Luojan luomien luomiväreissä?

Näen itseni etäältä, olen loitontunut kehostani jälleen.
Jotain liian kamalaa ajateltavaksi on kai ajautunut ajatuksiini.
Luulen etten kestä sitä ja pakenen sitä itseeni,
olen kuin orpo lapsi ilman kotia.

Tuhannet miljoonat näppäimeniskut eivät korvaa tai selitä
pelossa unohdettua lupaa elää itse omaa elämää.

Unohdettua minuutta, särjettyä, syrjään heitettyä,
rikottua, raiskattua, tyhjää.

Kuin ketju elämättömiä päiviä.

Olen, mutta onko se totta?

Olenko?

LEIMA OTSAAN

Sinistä valoa satoi yhtäkkiä taivaalta
Entiteetti Kuussa: satoja silmiä, kymmeniä lonkeroita
Päänsisäistä telepaattista viestintää
Elämänlaajuista ymmärrystä silmänräpäyksessä
Uusia maailmoja ennen kokemattomilla värähtelytaajuuksilla
Ilman aikaa, kehoa ja varsinaista kokemisen keskusta,
kauniimpana kuin kaikki maailman jalokivet.
Eläimillä, joita maa ei (enää?) päällään kanna…
Iloa, rauhaa, sateenkaaren väristä kimallusta jälkikuvaan…
Ylikierroksia, pakonomainen tarve kertoa kokemuksesta,
kirjoittaa, tulla ymmärretyksi – ilman mahdollisuutta.

Kuulostaako tämä teistäkin aivan pähkähullulta?

Minulle se oli päivä jolloin sain vahvistuksen
Sekä uskolleni, että hulluudelleni;
mutta voiko toista olla erossa toisesta –
entä voiko usko näkemisellä ja kokemisella olla enää uskoa?

MULKAISU

Miksi katsotte minua noin?

Ehkä se johtuu siitä, että olen näkymätön,
ja takanani esiintyy mielenkiintoinen sirkus

Koska minussa ei ole mitään nähtävää, saati sitten,
että katsoisi jollain aivan tietyllä tavalla kieroon – juuri noin!

Onhan toisaalta varsin itsekeskeistä ajatella,
että teitä oikeasti kiinnostaisikaan…

TULEVAISUUS

Kukaan ei voi antaa minulle mahdollisuutta olla oma itseni
Jos olen unohtanut mitä se tarkoittaa

Siksi etsin.

Etsivä löytää, kolkuttavalle avataan,

Niinhän sanotaan…

Mutta missä kummassa kontekstissa tämä yhteensopimaton
voisi liittyä maailman ”ehjien” joukkoon?

Unikuvia

Minä olen se, joka kulkee

puiden varjoissa.

Perhosen siiven lyönnistä

käynnistynyt leuto tuulenpuuska,

joka osuu kasvoilleni –

virtaan ilmamassoina lävitseni, olen metsä,

taivas, järvi ja puut.

Tuhannet miljardit

elolliset soluni

ympäröivät geoidini pintaa, sykkien

aika-avaruuden orjina

kun tietoisuuteni

tuijottaa niiden läpi –

Minua.

Olen tähtitaivas,

nukkuva, aikeissa herätä.

Älä pelkää, olemme kotona.