Uudelleensuuntautumisen haasteita

Uskovana olen saanut toimia Jaakobin kirjeen viidennen luvun ohjeen mukaan ja olenkin useista vaivoistani siten parantunut:

”14 Jos joku teistä sairastaa, kutsukoon tykönsä seurakunnan vanhimmat, ja he rukoilkoot hänen edestään, voidellen häntä öljyllä Herran nimessä.

15 Ja uskon rukous pelastaa sairaan, ja Herra antaa hänen nousta jälleen; ja jos hän on syntejä tehnyt, niin ne annetaan hänelle anteeksi.

16 Tunnustakaa siis toisillenne syntinne ja rukoilkaa toistenne puolesta, että te parantuisitte; vanhurskaan rukous voi paljon, kun se on harras.”

Psyyken alueella en ole kuitenkaan ehkä uskaltanut edes pyytää täyttä vapautusta ja tervehtymistä, koska en tiedä, mitä työkseni enää tekisin jos tästä yht’äkkiä tervehtyisin. Miksikö? Olihan minulla tutkinto ja ammatti, mutta…

Minulla oli selvät sävelet elämässäni siihen saakka kun iso pyörä alkoi heittää vuonna 2012. Sen jälkeen sain kokea julkisen leimautumisen psyykkisesti sairaaksi, monine kerrannaisvaikutuksineen. Jotkin menetykset ovat olleet siunaukseksi, koska ne ovat antaneet tilaa uudelle elämälle, mutta toisia, kuten työpaikan menetystä, harmittelen yhä, ajoittain. Uskovan kuuluisi monen mielestä nimittäin työskennellen hankkia elantonsa ja tällä hetkellä en pysty siihen. Ei ymmärretä sitä, että myös psyykensairaus on hyväksyttävä syy olla pois työelämästä pitkiäkin aikoja, vaikka pääasiallinen työväline on ollut oma pää, johon ei enää voi täysin luottaa. Itselläkin on vaikea välillä nähdä tätä oikeutetuksi. En tiedä, onko työllistyminen leimautumisen vuoksi enää koskaan mahdollista, tai missä muodossa työura voisi enää avautua, jos parantuisin täysin. Lisäksi on huomioitava, että osaaminen vanhenee, enkä sairaana voi ylläpitää tai päivittää sitä.

Mitä on olla psyykensairas Suomessa vuonna 2019? Sairauksista ja sairastumisista ilahduttavasti puhutaan yhä enemmän ja jopa ymmärtävään ja myönteiseen sävyyn. Enää tässä maailmanajassa meitä sairaita ei lukita pelkästään laitoksiin kidutettaviksi testaamattomilla lääkkeillä, sitomisella pöytiin kiinni ja pakkoleikkauksilla, tai lähetetä keskitysleireille, vaan saamme kykymme mukaan elää melko normaalia elämää ihmisten joukossa.

Itse valitsin sen tien, etten pidä omaa itseäni ja sairauttani lukkojen takana, vaan annan tilaa ajatusten vaihtoon – uskon siihen, että vain puhumalla näistäkin asioista selvitään, ja siitä hyötyvät kaikki osapuolet, olivatko he terveitä tai sairastuneita. Ennakkoluulojen pitää hälvetä, että me sairastuneetkin voisimme integroitua yhteiskuntaan merkityksellisellä tavalla. Olen siis omalla valinnallani julkisesti sairas. En väitä että minulle kuuluu pelkästään hyvää, jos ihmiset sitä minulta kysyvät. Jotkut saattavat karkota jos kerron tuntojani, mutta ehkä se saa heidät ajattelemaan.

Käytännössä olen tällä hetkellä työllistetty ylläpitämään sairaanhoitokoneistoa ja lääketeollisuutta. Eläkevakuutusyhtiö maksaa määräaikaisen eläkkeeni, jonka voisi mieltää palkakseni. Tämän lisäksi tulen taas pian tekemään sosiaalihuoltolain mukaista työtoimintaa, jossa myyn omaa työpanostani nimelliseen hintaan kuntoutuksen nimissä. Autan sairaudellani työllistämään lääkäriä, terapeuttia ja heidän toimistoihmisiään. Olen kysynnän luoja ja lähestulkoon työnantaja, koska maksan palveluista joita käytän. Lääketeollisuus vetää kuitenkin pisimmän korren keosta, sillä KELA korvattuina se hyötyy lääkkeistä joita joudun päivittäin syömään, jotta hoitoni jatkuisi. Itse maksan lääkkeistäni jo sievoisen summan, mutta KELA korvaa niistä vielä suuremman siivun. Jos saisin itse päättää, dosettini ei olisi noin täysi kuin se nyt on. Mutta lääkärillä on ylin valta tässä asiassa. Maksan eläkkeestäni veroa korkealla prosentilla. Olen veronmaksaja ja äänestäjä. Olen palvellut armeijassa Suomen valtiota 9 kuukautta. Olen tehnyt työuran, menestyksekkään, joskin lyhyehkön, ennen kuin sairauteni minulta sen esti. Missä ovat siis minun oikeuteni?

Jos haluaisin hakea edes työkokeiluun, on todella vaikea löytää tarpeeksi ennakkoluulotonta oman alan työpaikkaa, joka olisi valmis ottamaan pienen riskin työllistämällä tällaisen sairastuneen reppanan. Vaikka siitä ei aiheutuisi heille kustannuksia, koska eläkevakuutusyhtiö korvaa kulut. Miten sitten voisin työllistyä oikeisiin töihin jos joskus paranen? Onko se realistisesti edes mahdollista? Miksi tilanne yht’äkkiä muuttuisi heidän syrjivässä suhtautumisessaan psyykensairaisiin? Olen lukuisista työpaikoista rehellisesti omasta tilanteestani kertoen hakenut työkokeilupaikkoja yhdessä vaiheessa kun se oli ajankohtaista ja joka suunnasta näytettiin punaista valoa. Se kertoo työelämän päättäjien ahdasmielisistä ja kylmistä asenteista. Miksi haluaisin edes palvella tällaista koneistoa? Ja samanaikaisesti valitellaan osaajapulaa…

Missä tarvitsette hyvää miestä, täs teille sellainen! Itselläni on aina ollut sellainen asenne, että minä olen tässä, tällaisena kuin olen, ottakaa tai jättäkää. Se on teidän häpeänne ja häviönne, jos en teille kelpaa.

Puhutaan asioista ja välitetään toisistamme! On muutakin elämää kuin työelämä, vaikka sekin olisi kiva saada osaksi elämää.

Jeesus suojele lukijoitani, että he hyötyisivät tästä mielen tuuletuksestani, eivätkä kokisi sitä ahdistavana. Aamen.

2 vastausta artikkeliin “Uudelleensuuntautumisen haasteita

Vastaa käyttäjälle kuntoutuja2018 Peruuta vastaus

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s