Vihreänä kateudesta?

Koen nyt tarpeelliseksi kirjoittaa muutaman sanasen kateudesta, tarkasteltuani kriittisesti omaa tähänastista vaellustani.

Tarkastelemalla kymmentä käskyä voi helposti havaita, että lähimmäistä ei voi rakastaa niin kuin omaa itseä, jos sydämessä asuu kateutta tätä kohtaan. Itse kärsin tällä hetkellä tästä perusongelmasta koska vertailen itseäni muihin. Tunnen sen vuoksi ulkopuolisuutta. Koen olevani eräällä tavalla virallisen yhteiskunnan ulkopuolella, kuntoutuja -statukseni vuoksi, kun en osallistu työelämään, enkä useimmiten tuota kenellekään mitään konkreettista iloa, ainakaan tarpeeksi tai tarpeeksi hyvin; en ole mielestäni tarpeeksi hyödyksi yhteiskunnan hyväksymällä tavalla. Tällöin on helppo kokea, että ruoho on vihreämpää aidan toisella puolella; sillä lähimmäisellä, joka ei ole kuntoutuja, joka on töissä, joka nauttii kansalaisena arvostusta ja muita hyvän terveyden ja työn mukanaan tuomia etuja.

Tämä on ehkä osasyy siihen, miksi haluan osallistua yhteiskuntaan tekemällä vapaaehtoistyötä. Se on huono motiivi. Onneksi se ei ole ainut syy siihen miksi teen mitä teen; haluan myös vilpittömästi auttaa muita, joilla on vaikeaa. Lisäksi haluaisin pyhittää lepopäivän kontrastina työpäiviin, ja kun siihen taas joskus hamassa tulevaisuudessa ehkä kykenen, ansaita itse oman leipäni, elää normaalia työn ja levon sykliä viikosta toiseen kuten muutkin elävät, että olisin hyvä esimerkki pojalleni. En koe yhteiskunnan taholta hyväksytyksi vain koettaa parantua ja elää sen aikaa puhtaasti itselleni ja perheelleni. Se voi olla myös aika ahdistavaa, näin olen kokenut.

Raamatun käsky, joka liittyy erityisesti kateuteen ilmiönä, on toisesta Mooseksen kirjasta, luku 20, jae 17, eli kymmenes käsky. Se kuuluu: ”Älä himoitse lähimmäisesi huonetta. Älä himoitse lähimmäisesi vaimoa äläkä hänen palvelijaansa, palvelijatartaan, härkäänsä, aasiansa äläkä mitään, mikä on lähimmäisesi omaa.”

Työelämä vinoutuneine arvoineen voi kannustaa himoamaan jotain mitä työkaverilla jo on, koska työkuormaa ei aina riitä kaikille, ja tarpeettomaksi havaittu saa yleensä lähtöpassit. Itse olen sen kerran sairastuttuani jo kokenut. On ikään kuin pelattaisiin tuolileikkiä, missä yritetään näyttää muiden silmissä kiireisiltä ja etenkin siltä että oltaisiin hyödyksi; musiikin loputtua valkeaa, että kaikille ei ole ollutkaan istumapaikkoja, ja häviäjät poistuvat takavasemmalle kortistoon, eläkkeelle tai pahimmillaan syrjäytyvät kokonaan virallisen systeemin ulkopuolille. Ulkopuolisia, kuten myös eläkeläisiä ja työttömiä syyllistetään systeemin sisältä heidän asemastaan johtuen. Ikäänkuin se olisi meidän oma valintamme tai vikamme?

Tämä ei ole hyvä kehityskulku, että jatkuvasti keskitetään ja tehostetaan toimintoja, pyritään laajempaan itsepalveluun, siirtäen tehtävät yhä enenevissä määrin ihmisiltä koneille. Itse olen ollut osa tätä koneistoa, joka saa leipänsä tällä tavoin, koska siihen insinöörejä koulutetaan. Onneksi en kai ollut kovin hyvä työssäni, kun sain lopulta lähteä, mutta pyydän anteeksi jos onnistuin joissakin tapauksissa, antaen tuolileikille lisää kierroksia. Jatkossa haluaisin tehdä jotain rakentavampaa.

En ole toisaalta kateellinen niistä paineista, jotka työelämässä vielä olevat joutuvat sietämään. Ne ovat enemmän kuin oma jaksamiseni tässä vaiheessa kestäisi. Teille, ketkä yhä sinnittelette pitääksenne rattaat pyörimässä, iso kiitos tekemästänne hyvästä työstä! Olette tärkeitä! Mutta niin on myös se naapuri, jolla ei ole duunia. Koska ihmisarvo on itseisarvo. Jokainen on tärkeä, Jumalan kuvaksi luotu, uniikki ihminen. Jopa minä, puutteineni.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s