Jakolinjat luovat pelkoa

Sain tärkeän oivalluksen pelon olemuksesta. Niin pitkään kuin on olemassa jakolinjoja, ihmisen mielessä on pelkoa. Jakolinjat voivat olla näennäisen todellisia, mutta todellisuuden ykseyden oivaltamisen kautta ne joutuvat väistymään. Annan muutaman esimerkin.

Pimeän pelko. On olemassa pimeyttä ja on olemassa valoa. Kun ne joutuvat samaan tilaan, pimeys väistyy aina. Mutta miksi sitten pelkäämme pimeää? Emme pelkää niinkään sitä, vaan mitä se piilottaa rajan taakse. Mitä on tuolla varjoissa? Mikä siellä vaanii ja väijyy? Useimmiten pelko on kuitenkin aiheeton, ei siellä mitään ole. Mutta pelon synnyttää tuo jakolinja, jonka taakse emme näe, mikä on tässä se oleellisin pointti. Pelkäämme tuntematonta; mihin emme voi vaikuttaa.

Vastaavalla tavalla voimme pelätä menneisyyttämme; materialisoituuko se vielä kummittelemaan eteemme, tulevatko tekemämme virheet vielä näkyviksi? Voimme pelätä myös tulevaisuuttamme; mitä katoaa ajan rajan taa, mitä huominen pitää sisällään? Entä vanhuutemme päivät? Entä kun mennään yli viimeisen rajan, jonka yli jokainen kulkee yksin? Onko meillä todella tässäkään suhteessa mitään pelättävää? Jakolinjat, jotka kuvittelemme akselille menneisyys / nykyhetki / tulevaisuus eivät ole todellisia. On olemassa vain iankaikkinen nykyhetki. Menneisyydellä oli oma aikansa. Sitä ei ole enää olemassa. Elämme aina nykyhetkessä. Tulevaisuuteen matkaamme hetki kerrallaan ilman suurempaa yrittämistä, eikä se silloin ole enää tulevaisuutta, vaan jälleen uusi nykyhetki.

Muita ilmeisiä jakolinjoja, jotka synnyttävät pelkoa, ovat ihmisten väliset jakolinjat. Minä vastaan muut. Ihmiset, kansat, uskonnot, ja niin edelleen. On ennakkoluuloja siitä, että olemme niin erilaisia, että haluamme väistämättä toisillemme pahaa. Oletamme toisista, että he ajattelevat näin meistä. Joten päätämme toimia ennakoivasti ja estää heidän mahdollisuutensa satuttaa meitä fyysisesti tai henkisesti. Yleensä näin päädymme ennakoivasti itse satuttamaan muita fyysisesti tai henkisesti. Kaikki tämä pönkittää edelleen kuviteltuja raja-aitoja, kunnes niistä tulee lähes kouriintuntuvia.

Pelkoa voivat luoda myös erilaiset jakolinjat, joita rakennamme psyykeeseemme. Onko olemassa arkiminä, työminä, seurakuntaminä; erilaisia rooleja ja naamioita? Vai voisiko olla vain minä-minä, jonka hyväksyn sellaisena kuin olen, ja sen on muillekkin kelvattava?

Voisinko hyväksyä sen, että jakolinjoilla oli paikkansa ja se on menneisyydessä? Voisinko vapauttaa itseni peloista näin helposti? Raamatussa sanotaan, että täydellisessä rakkaudessa ei ole pelkoa. Koska peloista vapautuminen ei käytännössä kuitenkaan tunnu helpolta tehtävältä, on minun pyydettävä lisää rakkautta muita ihmisiä kohtaan Jumalalta rukouksessa. Yhä pelkään nimittäin, että joku ulkopuolinen pyrkii tekemään pahaa perheelleni. Tässä maailmassa kristittynä tällainen pelko ei ole täysin aiheeton, maailmassa on jo uskontoon perustuvia vainoja, vaikka ne eivät ole suuressa mittakaavassa rantautuneet Suomeen. Niinkuin jotkut sanovat, et ole vainoharhainen, jos ”ne” todella ovat sinun perässäsi. Pitäisi kuitenkin laskea irti tuosta me/ne jakolinjasta ja nähdä, että koko ihmiskunta on jo perheenä eräässä mielessä yhtä. Kaikki jakolinjat ovat vain mielen luomaa kuvitelmaa. Vain tällä tavalla on mahdollista saavuttaa sisäinen rauha, josta on mahdollista seurata myös ulkoisesti näkyvä rauhan tila.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s